Sopimus vain ja asia on pihvi

Ihmisiä tuntuu olevan kahdenlaisia. Ensiksikin on "mitä jos" -teoreetikkoja, jotka jaksavat keskustella loputtomiin hyvän ja pahan olemuksesta ynnä muista monimutkaisista ja vaikeista oikeaa vastausta vailla olevista asioista. Toisekseen löytyy analyyttisiä, viiltävän loogisia luonnontiedeihmisiä, jotka uskovat numeroihin, järkiperäisyyteen ja oikeisiin vastauksiin.

Jaottelu on tietenkin karikatyyrinen ja karkea, mutta jälkimmäiseen ryhmään enemmän samaistuvana joskus kummaksuttaa. Vaikeisiin "mikä on elämän tarkoitus" -kysymyksiin etsitään vastausta, jota ei kuitenkaan haluta löytää. Miksikö? Sitten ei voisi enää kysyä "mitä jos". Keskustelu tyrehtyisi. Mielenkiinto hupenisi. Olisi vain lisää ulkoa opeteltavaa lukion oppimäärään.

Luonnontieteissä edellämainitun kaltaiset ongelmat saattavat pikaisesti ajateltuna tuntua kaukaisilta. Jo lukion pitkä (kenties lyhytkin) oppimäärä kuitenkin riittää näyttämään, ettei kaikkeen esimerkiksi matematiikallakaan ole vastauksia tai ratkaisuja. Palava halu tutkia lisää on kuitenkin johtanut monissa asioissa siihen, että ne on kylmästi sovittu jonkin loogisen päätelmän perusteella.

Otetaan esimerkiksi kertoma. Se tarkoittaa seuraavaa: "Positiivisen kokonaisluvun n kertoma on n:n ja kaikkien n:ää pienempien positiivisten kokonaislukujen tulo." Eli käytännössä 5:n kertoma 5! on 5x4x3x2x1 = 120. Toisaalta on myös määritelty, että nollan kertoma 0! = 1. Miksi? Koska se on sovittu niin. Muuten monia laskuja ei olisi mahdollista laskea. (Tähän voi tietenkin Tilun kolmannen kerroksen pohjoisimman siiven henkilökunnalta pyytää parempaa selitystä...)

Punaisen langan säilyttämiseksi tiivistetään siis vain, että joskus filosofit ja muut mietteliäät ihmiset tuntuvat tekevän mietinnöistään kovin vaikeita. Sopimalla nekin asiat ratkeaisivat. Tylsää, ehkä, väärin, kuka tietää, mutta sovitaanhan tässä maailmassa kaikki muukin.

Onko moraalisesti hyväksyttävää määritellä moraalia?

Ei makuasioista voi kiistellä, sanotaan. Eikö? Jos mielipiteistä ei voi kiistellä, mistä sitten? Tosiasioistako? Moraalista puhuttaessa harva on sitä mieltä, että oikeita vastauksia on olemassa. Toisaalta jotkut ovat myös esittäneet, että moraalisiin kysymyksiin on oikeat vastaukset siinä missä muihinkin.

Moraalin tutkiminen on hankalaa, sillä jokainen ihminen tapaa nähdä asiat hieman eri tavalla, minkä lisäksi moraali on vahvasti kulttuurisidonnainen asia. Mielipiteitä on yhtä paljon kuin sen esittäjiä. Keskustelu käy usein kiivaana, siksi ja siitä huolimatta että mitään tuskin pystytään koskaan todistamaan. Yksi merkittävimmistä ongelmista lienee objektiivisuuden puute: moraalikeskustelussa jokainen tarkastelee tilannetta subjektiivisesti. Jokainen ihminen on lähtökohtaisesti puolueellinen, ei välttämättä tarkoituksella, mutta vähintäänkin alitajuisesti. Kaikki kokemamme, näkemämme ja ajattelemamme vaikuttaa tekoihimme ja ajatuksiimme.

Koska moraalikysymykset ovat näin vahvasti henkilökohtaisia, tosin kaikkia koskevia asioita, onko moraalisesti oikein lähteä määrittelemään oikeaa ja väärää? Onko oikein päättää, että jotkut ovat väärässä ja jotkut oikeassa? Moraalin rajoissa ei. Keskustelussa ei kannattaisi edes pyrkiä oikean vastauksen löytämiseen, sillä sellaista ei ole eikä sellaisen teoreettinen löytyminen hyödyttäisi mitään. Kaikki eivät kuitenkaan olisi samaa mieltä. Oikeiden ja väärien tekojen määritteleminen täytyykin jättää ns. maallisempien asioiden - kuten hallitusten, erilaisten keskustelufoorumien ja yhteisöjen omiin käsiin. Laillisuus, laittomuus, oikeus, kohtuus, vääryys ynnä muut tietenkin useimmiten määritellään yleisen moraalikäsityksen pohjalta, sitä ei voi kiistää. Tällöin oikeus ja vääryys ovat kuitenkin vain tietyn ryhmän mielestä tilannekohtaisesti oikeita - eivät mitään yleispäteviä universaaleja lakeja.