Uskomattoman uskollista

Kaikkeen sitä ihmiset uskovatkin. Kuten olen aikaisemmin todennut, ihmiset saavat minun puolestani uskoa aivan mihin haluavat, mutta tehdessäni hieman pohjatyötä törmäsin mitä mielenkiintoisimpiin uskontoihin. Vitsillä tehdyt - kuten eräs allaolevista - ovat tietenkin kerrassaan mainioita, mutta lähestulkoon enemmän hilpeyttä minussa herättävät erittäin vakavat syvällisesti uskovaiset.

p.s. Ehkä minä sittenkin uskon johonkin. Wikipediaan! (http://fi.wikipedia.org/wiki/Sarkasmi)

Uskomattomia uskontoja:
Lentävä spagettihirviö - http://fi.wikipedia.org/wiki/Lent%C3%A4v%C3%A4_spagettihirvi%C3%B6

Skientologia - http://fi.wikipedia.org/wiki/Skientologia
The Covenant, The Sword and the Arm of Lord - http://en.wikipedia.org/wiki/The_Covenant,_The_Sword,_and_the_Arm_of_the_Lord
Korkein totuus - http://fi.wikipedia.org/wiki/Korkein_totuus

Ja niin edelleen... Lahkot ja kultit eivät maailmasta heti lopu! Ja ainahan sitä voi perisuomalaisesti uskoa, että maailma on syntynyt sotkan munasta.

Elämän alku on arpapeliä

Syntyvä lapsi ei - tietenkään - voi vaikuttaa tulevaan perheeseensä. Ei omaan alkuunsa, ei syntymäänsä eikä varhaislapsuuteensa. Suuren osan elämänsä alusta lapsi on vanhempiensa, kasvattajiensa "armoilla".

Pienelle ihmiselle voi opettaa lähes mitä tahansa. Kun me isommatkaan ihmiset emme osaa kunnolla määritellä, mikä on oikein tai mikä on totta, miten voisimme määritellä mitä lapsille pitäisi opettaa?

Esimerkiksi kreationismi vs. evoluutioteoria. Vaikka itse kallistun varsin radikaalisti noudattamaan toista teoriaa, en pysty keksimään aukotonta perustelua, miksi vanhemmat eivät toista teoriaa lapselle saisi opettaa. Jos minulle, jo ajattelultaan toivottavasti hieman pidemmälle kehittyneelle, käskettäisiin yhtäkkiä vaihtaa näkemykseni, ajattelutapani, maailmankuvani, se varmasti vahingoittaisi minua. Mutta lapsi, kuin puhdas paperi, kärsiikö lapsi siitä, että hänelle toinen teoria opetetaan? Niin potaskaa kuin kreationismi minun näkökulmastani onkaan, koko elämänsä tähän teoriaan uskoneet voivat varmasti elää täysin onnellisina ja tyytyväisinä.

Vanhemmat siis saavat opettaa lastaan niin kuin parhaaksi näkevät. Ja näin asian pitääkin olla: jokainen kasvattaja kasvattaa lasta omien käsitystensä pohjalta parhaansa tehden. Onnistuneimmat opettajat - niin sukulaiset, ystävät kuin viran puolesta - antavat kuitenkin kasvaville ja valmiimmillekin ajatuksen siemenille tilaa kehittyä ja jokaiselle mahdollisuuden luoda se oma, ainutlaatuinen elämänkatsomus.

1+1=2 = on väärin tappaa?

e=mc², 1+1=2, Maa on kolmas planeetta auringosta, kehitysvammaiset eivät ansaitsisi elää, on ihan ok tappaa vauvoja

Hetkinen! Mitä meni pieleen? Joo, joo, joo, ei, ei. Meillä kaikilla on omat moraalikäsityksemme ja harvan mielestä on tosiaankaan hyväksyttävää tappaa vauvoja. Silti samaan aikaan yhteiskuntamme opettaa, että moraali on jokaisen henkilökohtainen asia. Luokaa käsityksenne itse, oikeita vastauksia ei ole, no mutta tuohan on vain mielipide.

Aikaisemmassa tekstissäni totesin moraalin olevan määrittelemätöntä. Saatan kuitenkin hyvin olla väärässä, sillä toiselta kantilta voisi ajatella: miksei moraalin suhteen olisi oikeita vastauksia?

Etiikan kysymyksiä on pohdittu yhtä pitkään kuin ihminen on tällä pallolla tallanut. Luonnontieteen kysymykset ovat olleet lähes yhtä tuiman mietinnän kohteena yhtä pitkään. Vuosisatoja sitten luonnontiede vaikutti yhtä lailla neulan etsimiseltä heinäsuovasta: oikeita vastauksia olisi harvassa. Mitä jos moraalin suhteen ollaan edelleen samassa tilanteessa? Oikeat vastaukset ovat olemassa, mutta vähäpätöinen ihminen ei kykene niitä toistaiseksi löytämään?

Sopimus vain ja asia on pihvi

Ihmisiä tuntuu olevan kahdenlaisia. Ensiksikin on "mitä jos" -teoreetikkoja, jotka jaksavat keskustella loputtomiin hyvän ja pahan olemuksesta ynnä muista monimutkaisista ja vaikeista oikeaa vastausta vailla olevista asioista. Toisekseen löytyy analyyttisiä, viiltävän loogisia luonnontiedeihmisiä, jotka uskovat numeroihin, järkiperäisyyteen ja oikeisiin vastauksiin.

Jaottelu on tietenkin karikatyyrinen ja karkea, mutta jälkimmäiseen ryhmään enemmän samaistuvana joskus kummaksuttaa. Vaikeisiin "mikä on elämän tarkoitus" -kysymyksiin etsitään vastausta, jota ei kuitenkaan haluta löytää. Miksikö? Sitten ei voisi enää kysyä "mitä jos". Keskustelu tyrehtyisi. Mielenkiinto hupenisi. Olisi vain lisää ulkoa opeteltavaa lukion oppimäärään.

Luonnontieteissä edellämainitun kaltaiset ongelmat saattavat pikaisesti ajateltuna tuntua kaukaisilta. Jo lukion pitkä (kenties lyhytkin) oppimäärä kuitenkin riittää näyttämään, ettei kaikkeen esimerkiksi matematiikallakaan ole vastauksia tai ratkaisuja. Palava halu tutkia lisää on kuitenkin johtanut monissa asioissa siihen, että ne on kylmästi sovittu jonkin loogisen päätelmän perusteella.

Otetaan esimerkiksi kertoma. Se tarkoittaa seuraavaa: "Positiivisen kokonaisluvun n kertoma on n:n ja kaikkien n:ää pienempien positiivisten kokonaislukujen tulo." Eli käytännössä 5:n kertoma 5! on 5x4x3x2x1 = 120. Toisaalta on myös määritelty, että nollan kertoma 0! = 1. Miksi? Koska se on sovittu niin. Muuten monia laskuja ei olisi mahdollista laskea. (Tähän voi tietenkin Tilun kolmannen kerroksen pohjoisimman siiven henkilökunnalta pyytää parempaa selitystä...)

Punaisen langan säilyttämiseksi tiivistetään siis vain, että joskus filosofit ja muut mietteliäät ihmiset tuntuvat tekevän mietinnöistään kovin vaikeita. Sopimalla nekin asiat ratkeaisivat. Tylsää, ehkä, väärin, kuka tietää, mutta sovitaanhan tässä maailmassa kaikki muukin.

Onko moraalisesti hyväksyttävää määritellä moraalia?

Ei makuasioista voi kiistellä, sanotaan. Eikö? Jos mielipiteistä ei voi kiistellä, mistä sitten? Tosiasioistako? Moraalista puhuttaessa harva on sitä mieltä, että oikeita vastauksia on olemassa. Toisaalta jotkut ovat myös esittäneet, että moraalisiin kysymyksiin on oikeat vastaukset siinä missä muihinkin.

Moraalin tutkiminen on hankalaa, sillä jokainen ihminen tapaa nähdä asiat hieman eri tavalla, minkä lisäksi moraali on vahvasti kulttuurisidonnainen asia. Mielipiteitä on yhtä paljon kuin sen esittäjiä. Keskustelu käy usein kiivaana, siksi ja siitä huolimatta että mitään tuskin pystytään koskaan todistamaan. Yksi merkittävimmistä ongelmista lienee objektiivisuuden puute: moraalikeskustelussa jokainen tarkastelee tilannetta subjektiivisesti. Jokainen ihminen on lähtökohtaisesti puolueellinen, ei välttämättä tarkoituksella, mutta vähintäänkin alitajuisesti. Kaikki kokemamme, näkemämme ja ajattelemamme vaikuttaa tekoihimme ja ajatuksiimme.

Koska moraalikysymykset ovat näin vahvasti henkilökohtaisia, tosin kaikkia koskevia asioita, onko moraalisesti oikein lähteä määrittelemään oikeaa ja väärää? Onko oikein päättää, että jotkut ovat väärässä ja jotkut oikeassa? Moraalin rajoissa ei. Keskustelussa ei kannattaisi edes pyrkiä oikean vastauksen löytämiseen, sillä sellaista ei ole eikä sellaisen teoreettinen löytyminen hyödyttäisi mitään. Kaikki eivät kuitenkaan olisi samaa mieltä. Oikeiden ja väärien tekojen määritteleminen täytyykin jättää ns. maallisempien asioiden - kuten hallitusten, erilaisten keskustelufoorumien ja yhteisöjen omiin käsiin. Laillisuus, laittomuus, oikeus, kohtuus, vääryys ynnä muut tietenkin useimmiten määritellään yleisen moraalikäsityksen pohjalta, sitä ei voi kiistää. Tällöin oikeus ja vääryys ovat kuitenkin vain tietyn ryhmän mielestä tilannekohtaisesti oikeita - eivät mitään yleispäteviä universaaleja lakeja.

Harhaanjohtava subjektiivisuus

Subjektiivisuuden käsite tarkoittaa ihmisen sisäsyntyistä puolueellisuutta, omakohtaisista tulkinnoista tai käsityksistä johtuvaa näkemystä. Subjektiivisuus, jokaisen ihmisen todellisesti henkilökohtainen asia, onkin usein se, mikä johtaa meitä harhaan pohjimmaisten kysymysten äärellä.

Henkilökohtaisen näkemykseni mukaan jokainen ihminen on lähtökohtaisesti puolueellinen. Ei välttämättä tarkoituksellisesti, mutta tiedostamattaan, aina ja joka tilanteessa. Asia ei ole väärin vaan täysin luonnollista - luonnottomampaa olisi, jos kokemamme ja näkemämme ei muokkaisi meistä omanlaisiaan, ajattelevia ja näkeviä olentoja. Jokaiseen tilanteeseen eri ihmiset lähestyvät eri tilanteista: biologinen rakenne, kasvatus, elämän aikana nähdyt ja tavatut ihmiset ja tapahtumat luovat meistä yksilöitä joiden maailmankuva on hyvin erilainen.

Jotta maailmaa, etenkin syvimpiä kysymyksiä, voisi todella ymmärtää, tarvittaisiin puhdasta objektiivisuutta. Puhtaan, täydellisen objektiivisuuden etsiminen on kuitenkin kuin absoluuttiseen nollapisteeseen pyrkimistä: on mahdollista päästä hyvin lähelle, muttei koskaan aivan perille.

Otetaan esimerkki. Hyvin konkreettinen tilanne, arvostettujen ajattelijoiden keskustelu moraalista. Näitä älykköjä on treenattu kriittiseen ajatteluun, loogiseen päättelyyn ja oman näkemyksen erottamiseen ainoasta oikeasta vastauksesta aina lapsesta saakka. Objektiivisuutta he eivät silti saavuta - keskustelun kuluessa jonkun hiustyyli, äänen sävy, tapa istua tai hengittää voi ärsyttää tiedostamattomasti. Tämä tiedostamaton vaikuttaa jatkossa muodostettuun ja ymmärrettyyn kuvaan myös henkilön - subjektiivisista - näkemyksistä ja teorioista.

Objektiivisuuteen pyrkiminen on silti ihailtavaa ja tavoiteltavaa. Tässä tapauksessa itse matka on perille pääsyä tärkeämpää.

Opetellaan, opetellaan

Sanotaan, että kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla. Ehkä bloggaamaan oppii bloggaamalla.

Ajatus kurssiarvosanan määräytymisestä enimmäkseen netissä olevan hengentuotoksen perusteella sekä ihastuttaa että kauhistuttaa. Selkein plussa on tietenkin vapaapäivä koeviikolla, mutta se, että asioita pitäisi pohtia itse vastaamatta sen kummemmin selkeisiin kysymyksiin, tuntuu vieraalta. Asiaa hankaloittaa tietysti myös elämänkatsomustieto oppiaineena, oikeita vastauksia ei liiemmin ole vaan kaikki on pureskeltava itse.

Mutta yritetään. Kunhan kurssi pääsee kunnolla käyntiin, yritän ottaa itseäni niskasta kiinni ja kirjoittaa blogia edes siedettävällä aktiivisuudella ja saada aikaiseksi jotain asiallistakin. Tavoite on hieno, katsotaan miltä tilanne vaikuttaa muutamien viikkojen kuluttua.